Tuhkasta timantiksi: Tiia kunnosti miehensä kanssa vanhan trukin niin viimeisen päälle, että maailmallakin kiinnostuttiin
Varaosakoordinaattorimme Tiia Salosaari katseli aikansa Hyster-trukkia, joka saattoi muutamalle muulle katselijalle näyttää vain nurkassa seisovalta menetetyltä tapaukselta. Eipä se vaatinut muuta kuin yhden ohittamattoman tarjouksen, pikapuhelun puolisolle ja hihojen käärimisen, niin 50-luvun trukkivanhus nousi tuhkasta. Se huomattiin myös Hysterin päämajassa. Lue Tiian juttu. On hieno tarina.
Olen Tiia ja työskentelen Sigmalla varaosakoordinaattorina luonnollisesti trukkien parissa. Työpaikallamme oli pitkään seissyt 50-luvun alun trukki, jota olin vilkuillut tasaisin väliajoin ja useampaan otteeseen. Meillä ei valitettavasti vielä tänäkään päivänä ole koneen tarkkaa vuosimallia tiedossa.
Trukki kuitenkin näytti kiinnostavalta projektilta, mutta siinä se päivä toisensa jälkeen nökötti yksin ja säälittävänä ulkokatoksessa. Muutaman kerran kysyinkin sen tulevaisuudesta esihenkilöiltä, mutta vastaukseksi sain aina, että “se odottaa kunnostusta”.
Sitten tuli vuoden 2024 toukokuu ja minulta ihan odottamatta kysyttiin: “Niin, halusitteko te ostaa tuon?” Otin heti pari kuvaa miehelleni Samille ja laitoin kysymyksen perään: “Ostetaanko?” Ei se paljon vaatinut – ja niin tämä romuläjä muutti meille.
Trukin purkaminen aloitettiin innolla, samalla ihmetellen ihan uudenlaista tekniikkaa, jota meillä ei ollut aiemmin korjattavana. Meidän tallista on kyllä yleensä löytynyt autoja, ja muutama kaivinkonekin on eksynyt pihalle kunnostettavaksi.
Kovin äkkiä Sami kuitenkin totesi päätään pyöritellen: “Jaaha, mitähän sitä nyt tuli ostettua… Eihän tällä tee yhtään mitään. Saako tähän edes mitään varaosia enää?” Trukkivanhus oli seissyt varmasti ainakin 15 vuotta käyttämättömänä – ja suurimman osan siitäkin ajasta todennäköisesti ulkona. Ja pakko myöntää, olihan se kamalassa kunnossa!
Vaihteisto ui ruosteenvärisessä öljymönjässä ja koko trukin runko oli kauttaaltaan täynnä öljyn ja hiekan aikaansaamaa mössöä. Kaikki sähköjohdot olivat täysin hapertuneet, rattikin oli kiero kuin korkkiruuvi. Moottori oli jumissa, osia oli ajan saatossa vääntynyt, rikkoutunut tai kadonnut, kuten esimerkiksi alkuperäinen äänimerkki oli tehnyt.
Kuvat trukin ulkopuolelta kertovat totuuden, ja lähellä se oli, että koko laite olisi lähtenyt romuksi. Trukissa kun oli myös ranskalaisvalmisteinen katalysaattori jostain 1950–60-luvulta, ja sen emalisisus oli tuhannen päreinä. Kuori jätettiin paikalleen, mutta sisus olisi tehtävä kokonaan uudelleen.
Siinä välissä Sami otti pienen (viikkojen) tuumaustauon, ja itse katselin silloin tällöin sivusilmällä, mahtaako tähän löytyä yhtä ainuttakaan varaosaa. Työkaverilta sain QC20-mallin varaosakirjan, ja sen avulla alkoikin löytyä jotain – ainakin sinnepäin sopivia osia. Tallissa käytiin talven aikana vähän jotain pientä tekemässä, mutta aika usein sieltä saavuttiin sisälle harmituksen ja kiukun kanssa.
Yhdellä kerralla meinasi minun omalle jenkkiautollenikin käydä hassusti, joka seisoi tallissa talvisäilössä. Sami oli tutkaillut ohjaavan pyörän painavaa rautamötikkää, joka otti vallan – ja oli muutamasta millistä kiinni, ettei lava-autoni ja mies ottaneet isompaa osumaa.
Kevättalvella 2025 sain valettua jonkinlaisen buustin Samin tekemiseen trukin suhteen – josko sen saisi johonkin näytille. Osiakin oli saatu haalittua sieltä täältä, ja olihan se moottorikin jo käynnissä ollut, vaikkei kuulemma vielä mieluisalla äänellä. Onneksi Mäntsälästä löytyi paikallinen koneistaja, joka teki venttiilityöt sylintereihin – ja sen jälkeen moottorikin alkoi hyrrätä paremmin. Nyt meillä oli jo moottori!
Sillä välin herra oli ahkerasti jo aloitellut maalauksia ja muita hommia. Muista hommista hyvä esimerkki on jarrusylinterit. Ne olivat samat kuin sota-ajan Jeepeissä, ja sellaiset löytyivät suoraan amerikkalaisesta autoliikkeestä.
Seuraava isompi ongelma olivat sähköt. Tai oikeastaan startti ja laturi. Työkaverin avulla näillekin löydettiin tekijäksi jo eläkkeelle siirtynyt sähköalan todellinen ammattilainen, jolle näiden korjaaminen oli lastenleikkiä. Ja noin vain meillä on koneessa kiinni alkuperäiset startti sekä laturi.
Eivätkä ne ole ainoat alkuperäiset osat, vaan lähes kaikki koneessa kiinni ollut on vain kunnostettu, ja jos varaosia ei ole löytynyt, on Sami tehnyt niitä itse. Ja sen ansiosta siellä raksuttaa hienosti myös tuotantolinjalla koneeseen kiinnitetty 50-luvun bensapumppu.
Alkuperäinen penkkihän tässä oli yllättäen aivan kamala. Siksi penkin rungon kiskot tehtiin uusiksi, kun vuodet olivat tehneet tehtävänsä. Penkki kävi mutkan tutulla verhoilijalla, joka teki siihen hienot uudet pehmusteet. Tämän jälkeen sitten urakalla maalausta ja koneen kasausta, sekä tietenkin masto ja sähköt – ja sehän alkoikin pikkuhiljaa näyttää trukilta.
Viimein koitti pitkään odotettu hetki: käykö se, liikkuuko se? Ensimmäinen koeajo oli Samin ilmeestä päätellen pelkkää nautintoa. Muutamat testiajot vielä videoitiin kone peiteltynä – eihän sitä nyt heti voinut kokonaan paljastaa, edes videolta. Vielä tekstit mastoon. Ja se alkoi olla siinä!
Olen Samista todella ylpeä, että hän saattoi tämän projektin loppuun, ja siitä, että meidän kotona on nyt oikeasti upea trukkivanhus. Harmitusta meille molemmille tuo edelleen kuitenkin se hemmetin alkuperäinen äänitorvi – nyt paikallaan on kamala korvaava versio – mutta kyllä teistä joku meille sen alkuperäisen tyylisen torven vielä lähettää… eikö vain?
Kone on valmis… mitä nyt sitten? No sehän onkin hyvä kysymys. Nyt trukkivanhus on vain meidän aarteenamme kotona, ja ehkä se pääsee tekemään jotain pieniä töitä. Mahdollisesti ensi kesänä sen voisi viedä erilaisiin vanhojen koneiden tapahtumiin näytille. Eikä me huonoa tykättäisi, jos kone pääsisi sellaiseen paikkaan näytille, jossa sitä todella osattaisiin arvostaa.
Ai niin! Kävi myös niin, että meidän projekti kiinnosti myös valmistajaa. Hyster kiitteli työtämme ja intohimoamme ja teki siitä somepostauksen ja videon omille kanavilleen! Videon näet tuosta alta.
Näin tehtiin tuhkasta timantti!
Kiitos, kun luit tarinamme,
Tiia Salosaari ja Sami Peltonen